Kun sä haluat kirjottaa jotain, muttet tiiä mistä alottaa.
Mä oon kirjottanu tänne paljon siitä miten mä mietin ja ajattelen itseäni ihmisenä.
Mitä oon tehny joskus kavereille tai miten oon käyttäytyny.
Ne asiat pitää paikkansa edelleen.
Nyt on vietetty mielenterveyspäivää ja nettikiusaamispäivää ja mitä näitä nyt on ollu
ja näitä päiviä miettiessä ja ajatellessa itseäni näitten
asioiden tiimoilta olisi ehkä hyvä kirjottaa tästäkin aiheesta.
Olen siis itsekkin alkanut käymään terapiassa.
Terapia ei kai enää nykyään ole enää niin iso tabu ihmisille,
koska tosi moni käy keskustelemassa ammattilaiselle.
En tiedä onko se sit itelle vielä vähän tabu koska en oo siitä kovinkaan monelle kertonut.
Koen edelleen sellasta häpeää et mut leimattais jotenki masentuneeksi, mut siihen en usko, tai et mulla menee elämässä jotenkin tosi huonosti, vaikkei nyt loppujen lopuksi mee ees huonosti enää.
Alotin terapian siksi, koska koin kesälomalla suurta ahdistusta ja pelkoa palata töihin.
Mulla oli siis jonkinlaista työpaikka kiusaamista töissä.
Mun kesä meni muita tuuraten töissä ja mulla oli kauhea stressi onnistumisesta,
oon muutenkin siis huono epäonnistuja enkä halua epäonnistua.
Mulla oli töissä usein todella paha mieli, mua ahdisti, mut onneksi kun teen pääasiassa yksin töitä pääsin pakoon kaikkea työautoon, usein käytin sen ajan siellä murehtimiseen ja itkemiseen.
Tän kiusatuks tulemisen aikoihin sain ekoja paniikki kohtauksia.
Istuin autossa en saanu henkeä ja itkin itkin itkin, musta tuntu niin pahalta etten tienny mitä tehdä, totesin vaan et tää on tätä nyt. Jäin töistä kesälomalle, ennen lomaa mulle tuli suht massiivinen vyöruusu, joka tulee siis pääasiassa stressistä ja sillon mulle sanottiin että hae apua, ja niin mä tein.
Eka terapia kerta oli karmea, mä vaan itkin ja itkin siellä, sain mä kyllä jotenki kerrottua mikä on.
En oo aiemmin ollu sellanen et itkisin tuntemattomien edessä, mut vollotin myös sille lääkärille joka ohjas mut eteenpäin.
Mulla ei ole koskaan ollu tapana kauheesti puhua kellekkään siitä miltä musta tuntuu tai
miten mulla menee, olen saattanut jollekkin sanoa et "No paskasti menee vois mennä paremmin,"
mut mä koen et mun ystävillä ja perheenjäsenillä ei oo sellasta velvotetta kuunnella mun murheita ja että jokasella on omat murheet kenenkään ei tarvi kuunnella mun vollotuksia,
enkä ketään siihen pakota.
Se on musta ihan fine jos ei jaksa tai pysty kuuntelemaan,
jos on vaikka omia murheita ei jaksa enää toisen murheita.
Ja toisaalta mä elän ja hengitän, eihän mulla oo asiat huonosti.
Olen käynyt nyt kolme kertaa terapiassa työterveyden kautta.
Asioita mitä mulle on siellä selvinny on päällimmäisenä se et miten on olemassa ihminen joka saa mulle niin paskan olon et kerron sille kuitenkin kaikki ongelmani.
Mutta se kuitenkin auttaa mua tajuamaan itestäni asioita ja miks en oo aiemmin tehny tätä.
Viimeksi puhuttiin mun oppimisesta.
Mulla on valtava halu oppia, mut pelkään oppimista, mikä johtuu kouluajoista.
Mulla on koulu aikana ollu vaikeuksia oppia, mulla on ollu erillaisia mukautettuja oppiaineita,
koska oon ollu hidas oppimaan, eli lieviä oppimisvaikeuksia.
Mä en ole niistä koskaan puhunu, koska mua on myös kiusattu siitä ja nykypäivänä jos mainitsen siitä jostain syystä, sitä vähätellään ettei sellasta oliskaan tai se ei oikeesti ois niin paha.
Mutta en ajatellu et ne vaikeudet seuraa aikuisuuteen asti.
Pidän itseäni todella surkeana enkä minkään arvoisena, enkä ole ansainnu yhtään mitään.
Sen sanominen ääneen saa mut TO_DEL_LA surulliseks, koska se pitää paikkansa
ja mä olen hyväksyny sen ja äännettömästi päättänyt kyseisen asian.
Ja tää siis toistuu kaikessa, oppimisessa, urakehityksessä, töiden tekemisessä, palkassa, harrastuksissa, ostoksien tekemisessä.
Käytännössä ajattelen etten oo välttämättä ansainnu mitään ja oon ankara itelleni kaikesta.
Mä siis yritän töissä opiskella oppisopimuksella varaosamyyjäksi,
mikä ei valitettavasti etene millään tavalla ja olen aivan valmis luovuttamaan.
Haluaisin saada sen hoidettua ja ajatuksissani teen sitä, mut käytännössä en tee mitään.
Pelkään ihmisten ennakkoasennetta ja luuloja siitä et osaanko mä ja toi on aina ollu varastossa ja ajanu autoa ei se osaa ja ymmärrä, se ei ymmärrä autoista mitään. EN NIIN
Mä en pääasiassa tiiä mistään mitään, muutakun siitä miten hiukset värjätään, miten kynnet tehään ja miten mun auto tankataan.
Asioita mitä joku muukin tietää ja osaa ja näin ollen en oo mitenkään speciaali ihminen.
Joten tää opiskelu on nyt tässä jossain ja tulee mukana ja katsotaan mitä sille tapahtuu.
Puhuttiin nyt viimetteeks tosiaan tästä oppimisesta myös siitä et en osaa ajatella itseäni en osaa vaatia mitään, en ole itsekäs.
Sain tässä lähiaikoina uuden tälläsen paniikkikohtauksen.
Sen jälkeen olen taas ehkä pelännyt ja pelkään taas tiettyjen asioiden kohtaamista
Olin yksin autossani tunsin vaan miten en saa enää henkeä ja että olisin todella yksin eikä kukaan näe mua, kukaan ei halua kuulla mua, ketään ei kiinnosta. Itkin hysteerisesti ehkä noin vartin.
Tulin kotiin ja yritin unohtaa kaiken mitä tapahtu.
En ole sen jälkeen puhunut kellekkään, muutakun terapeutilleni, se totisesti helpotti.
En toisaalta tiedä haluaisinko puhua kyseisestä asiasta kellekkään,
mut toisaalta nyt musta tuntuu siltä et mut on vaan unohdettu
ja tällä hetkellä ajatellaan et kyllä se siellä on.
Niin olenkin.
Eikä mua haittaa, ja siks mä kirjotan tänne nyt.
Terapeutti sanoi mulle sitten lopuksi että mä saan vaatia olla itsekäs, niinkuin muutkin,
että aina mun ei tarttis huomioida muita niin paljon miten mä nyt huomioin,
koska sillon mä aina unohdan itseni.
Että jokaisen pitäis olla vähän itsekäs.
Puhukaa, ja kuunnelkaa, älkää olettako, älkää ennakoiko, älkäää yrittäkö liikaa.
Vaatikaa, mitä mä en osaa, olkaa itsekkäitä, mitä mä en osaa,
huomioikaa toisia, sitä mä teen tosi paljon.
Koska tällä hetkellä musta tuntuu että olen vaan ihminen mutten tiedä omaa arvoani täällä.