Tiistai 10.11
Tänään aamulla olin kuin haamu, tajusin että kouluun on mentävä.
Olo oli vähän tyhjä, ihan kuin minua ohjaisi joku muu.
Sain kuitenkin vaatteet päälleni ja valmistettua itseni bussia odottamaan, siinä hetken aikaa kun ihmettelin
Näin taas sen samaisen hupparin, se tuoksui niin hyvälle
olisin voinut ottaa sen vaikka kouluun mukaan.
Ikävä taas yllätti ja aloin itkeä.
Eikö tätä piinaa ole jo tarpeeksi ollut.
Kävelin bussipysäkille, ihan kun ketään ei olisi edelleenkään kotona sisälläni.
Kiipesin bussiin ja kävelin tavallisesti takapenkille jossa aina istun.
Puolessa välissä bussia tunsin kuinka liukas lattia oli mutta en ajatellut varoa.
tuhatta ja sataa takapenkkiä kohti kaaduin bussin taka osassa ja löin polveni yhtee bussin penkeistä.
Ketään ei edelleenkään ole kotona.,
Paikallani aloin miettiä mitä tapahtui ja tapahtuu.
Ajattelin vain miten kaikki tämä muuttaa arkea ja minua.
Itkin koko bussi matkan, toivon ettei kukaan kuullut.
Turussa taas olin kuin ketään ei olisi kotona, iha tyhjää kukaan ei ota käskyjä vastaan yläkerrassa.
Meinasin mennä pysäkkini ohi.
Koulussa kaikki meni hyvin siihen asti kunnes näin Hanneksen kuvan puhelimessani, keskellä oppituntia
yritin niellä itkua ja kyyneleitä.
Olisi tehnyt mieli juosta luokasta ulos pihalle asti huutamaan.
Kaikki kysyy ja puhuu siitä mikä mulla on, no mikä mahtais olla enhän mä oo sitä ees missää kertonu en!
Tekis mieli sulkeutua johkin yksin etten näkis ketään koulussa on kamalaa, voisin jälleen itkeä.
Tuli ruokailu en halunnut syödä oksetti ja ruoka oli pahaa.
Pian pääsin kotiin bussissa kuuntelin musiikkia, sanat kertoivat niin paljon ja ne saivat taas kyyneliin.
Tulin kotiin katsoin vain tyhjää parkkipaikkaa ei ketään.
Yritin ajatella että Hannes on kaverilla tai kotona.
Kunnes joku sisäinen ääni minussa sanoi "ja vitut ole!! Koita nyt uskoo et se ei tuu tänäänkään teille"
Sisällä taas kohtasin pahimmat asiat.
Olin laskostellut Hanneksen hupparin mun sängylle ja samaten sen paidan joka päällä nukuin edellis yönä.
Katsoin sitä logoa - Thorin vasara
Otin ulko vaatteeni pois istuin sängylle ja halasin sitä hupparia.
Ihan kun hän olisi ollut siinä hetken, sen tuoksu, ne hiuksien pätkät.
Itkin ja halasin puhuin hupparille, pyysin vaikka mitä ja lupasin vaikka mitä,
Kunnes näin valokuvat meistä hyllyssäni, olin saanut ne Hannekselta kun meillä tuli 10kk täyteen.
Halasin myös valokuvia puhuin niille kaikki salaisuuteni, ja toivoin että Hanneskin olisi kuullut ne.
Olisi aika taas yrittää ryhdistäytyä.
Ikävä on kova, ja mikä sitä pahentaa on tietämättömyys ja yksinäisyys.
Päivä päivältä odotan että tämä loppuisi.
Lasken päiviä milloin saisin nähdä hänet.
Ei tää ole helppoa eikä tunnu siltä että tähän tottuisi ikinä.
On raskasta lukea viestejä joita saan pitkin päivää kuinka kamalaa siellä jossain on olla.
Ja kuinka joku muukin ehtii ikävöidä!
Panokset on kovat, niin kovat että ne satuttaa.
Minun oma sotilaani missä ikinä oletkin
Joka päivä sulle kerronkin
miten ikävä voi ollakin.
Näin pienen ihmisen rikki repii,
ei jää kun rämmäleitä
ja tähteitä.
Minulle aina sotilas
vaikka kuinka meitä koiteltais!
Ootan kuulumisia susta
kun uutta täysikuuta.
Olen aina täällä, odottamassa sinua.
Rakastan sua ja sen kerron joka päivä!
♥