Admit it

 

Jokainen kerta, kun päätän että nyt kirjotan tänne. En koskaan tiiä mistä alottais.
Olen viimeks kirjottanu tänne huhtiikuussa. Niin moni asia on muuttunu ja niin moni ei. Lukaisin vähän tuota edellistä kirjotusta ja no aika surkea on ollut fiilis jos sanoisin näin. Aika paljon samoja ajatuksia ehkä ei kylläkään niin paljon. 
Kesän aikana musta on tullut rohkeampi, en enää pelkää niin paljon kaikkea ja kaikkia.
Eniten se ehkä näkyy siinä että luotan itseeni vähän enemmän, tässä kohtaa pakko kyllä sanoa että vaikka luottaisin itseeni enemmän ei tarkoita että luottaisin täysin tai olisin itsevarmempi. En todellakaan.
Vaikka uskallan käydä kuvaamassa ennakkoluulottomammin tapahtumissa ja erilaisten ihmisten kanssa ei se tee musta vielä varmaa millään tavalla. Vaikka kuvaaminen sujuukin nykyään paremmin joka kerran jälkeen mietin silti että "No hyviähän näistä tuli, mut ei se tarkota että muut näistä tykkäis"

Tosiaan nyt on hauska miettiä, miten ennen käytännössä vihasin kuvaamista, kun en saanut mielestäni mitään hyviä kuvia, oli vaikeaa mennä mihinkään kuvaamaan vaikka sitä pyydettiinkin kun oma ajatus oli etten mä mitään osaa. Miks mää, miksei joku muu.
Ennen kävin kuvaamassa muiden kanssa missä se olo ei ollu sellane et edes osaisin, mulla ei ollu hyvä fiilis kuvata missään porukassa.
Sain myös paljon kritiikkiä siitä että miten jotain pitäisi parantaa yms.
ENKÄ väitä että se olisi huono juttu, ei voi kehittyä jos ei ole mitään opittavaa, mutta kaipaan erillaista kritiikkiä että voin oppia, olen nyt oppinut asioita eritavalla selkeästi tai musta tuntuu siltä, tai jotain ainakin on tapahtunut, koska huomaan sen omista kuvistani. Vaikka pidän edelleen mun vanhoista kuvista myös vaikken sitä ikinä olekkaan myöntänyt.

Oon saanu paljon sellasta kannustavaa opetusta tai ehkä enemmän ohjausta ja oppinut itse.
Olin aikanaan vaan niin lannistunut etten jaksanu edes yrittää mitään parempaa tai saatika ollut halua oppia. Samalla kun toinen onnistuu, tuntuu että itse vaan epäonnistuu ja sitä se oli pitkään. Epäonnistunut fiilis. Toki sitä tapahtuu varmasti edelleen.
 Aina ei voi onnistua tai olla hyvä.

Mitä tulee itsevarmuuteen ja muuhun niin nykyään en jaksa enää miettiä tuntemattomien ja mulle ei tärkeiden ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä. Onneksi meidän kenenkään ei ole pakko tehdä mitään mitä muut sanoo tai ajatella niinku joku käskee. Vaikka musta välillä edelleen tuntuu et olen aivan täysin turha ehkä osaa mitään, minkä takia joku haluaa tutustua ja sen jälkeen unohtaa, koska niin käy aina.
Ihan sama, jos se tekee jollekkin hyvän mielen niin go for it, elämä on ja sitä rataa. Minkä takia haluaa hyötyä ihmisestä tehdä siitä sellaisen kun ite haluaa ja tuhota sillä toisen elämänilon ja halun.
Itse en enää jaksa ainakaan kestää sitä, pystyn myös itse olemaan ilkeä, valehtelemaan ja olemaan paska ihminen nykyään jos niin haluan.

Christa Lundgen Media

Koskaan ennen en ole halunnut olla kenellekkään ilkeä mutta niin vaan näköjään minäkin siihen opin. Toki en sano mitään suoraan, usein miten ihmiset ei ole valmiita muuttumaan tai muuttamaan käytöstään, joten ehkä parempi vaan olla sitten puhumatta. Toki tyhmä ajatustapa tämäkin, mutta miksi käyttäisin aikaa jonkun muuttamiseen, ei ihmisiä yleisesti ottaen muuteta, jokaiselle meille on täällä ne jotka hyväksyy meidät sellasina kuin ollaan ja joistain ei vaan koskaan tule osa meidän elämää. Joskus sen tajuaminen sattuu, mutta niin se vaan menee.

Ihmisiä on tää pallo täynnä niin kai jokainen meistä löytää joskus ne omat ihmiset ympärilleen, eka pitää vaan käydä jonkun verran niitä läpi. Ikävintä on että jotkut jättää jälkeensä kauhean sotkun. Se vie aina hetken siivota ja kerätä omat ajatukset, mut niin vaan sitä taas mennään.

Mä olen ite nyt huomannu ketkä tuo mun elämään iloa ja kertoo sen myös mulle jos tuon heidän elämään iloa. Mun elämässä on tällä hetkellä ihmisiä kenelle mun ei tarvitse enää valehdella, esittää olevani jotain, pelätä mitä sanon tai näyttää siltä miltä muut haluaa ettei toisille tulis paha mieli. Saan nauraa niin paljon ja niin paskoille jutuille kun haluan ilman et mua tuomitaan. Saan olla tietämätön ilman et kukaan siitä huomauttaa.
Ja etenkin saan olla kiinnostunut asioista mistä oikeasti olen kiinnostunut ilman että se tuntuu musta oudolta. Vaikeinta on ehkä ite käsittää ja sisäistää se.
Mulla on harvoin tällä hetkellä huonoja päiviä, toki kotona ja töissä mulla on huonoja hetkiä. 
Mutta mun ystävät ei ansaitse sitä että vietän heidän kanssa aikaa kiukutellen.
Tällä hetkellä ne ihmiset ketkä kuuluu mun joka päiväiseen elämään on mulle tärkeitä.
Arvostan sitä että mun mielipiteellä on merkitystä, mulle ei tarvitse valehdella ja saan olla oikeasti se joka olen ja kelpaan juuri sellasena miltä näytän ja mitä olen.
Parasta on kuulla miten mun kanssa kukin saa olla mitä on ja että mun kanssa voi jakaa asian kun asian ja olla niinkuin on. 
Ainoastaan se on mulle tärkeää.
Vaikkakin mulla on hankalaa välillä sisäistää tää asia, mutta on vain muutama ihminen kenen kanssa ymmärrän että asiat on oikeeti näin. Ja heitä ei ole montaa.

Edelleen ikävöin heitä taakse jääneitä kavereita. Sillon tällöin muistelen heitä, koska ilman heitä ei varmaan olis tapahtunu mitään että joutuisin miettimään nyt asioita.
Ja on mulla paljon hyviä muistoja ja hetkiä mitä en koskaan enää tuu saamaan takasin.
Niin moni asia on jäänyt, mutta se vaan on elämää.
Ja vaikka korjaisin asiat mikään ei tulis olemaan ennallaan. Tai en tiedä, en toisaalta halua ottaa riskiä, koska olen kuitenkin niin mukautuva ihminen etten tiedä, mutta nykyään en jaksa käyttää aikaani heidän peräänsä itkemiseen. Ja olen huomannut omissa puheissani että aina vähemmän ja vähemmän puhun menneestä. En tiedä olisiko näin "aikuisena" hyvä käydä asioita läpi, en tiedä koen ettei se auta mitään.
Koskaan en anteeksi anna mutta tietyllä tavalla olen unohtanut asioita joten en edes tiedä mitä pitäisi käydä läpi. Vaikka unohtaakin, ei se tarkoita että ois anteeksi saanut.

Musta tuntuu tällä hetkellä niin paljon paremmalta. Siitä ei ole pitkäkään aika kun myönsin etten oikeen tiedä kuka mä olen ja mitä mä haluan. Aina välillä ymmärrän millanen olen, mistä pidän ja mitä haluan. Joka päivä on vähän uutta nykyään.
Eniten harmittaa miten näin 28 vuotiaana sitä vasta tajuaa että on ollu niin monta vuotta jumissa muiden ihmisten ajatusten takia. Muistan vieläkin miten päätin etten sano enää asioita mitä mieleen tulee, että kaikkea ei tarvii sanoo ääneen.
Tarviiko muutenkaan olla nii äänekäs,
se että nauraa kaikelle saa mut vaan näyttämään tyhmältä.
Miten hiljainen olin, niin hiljainen etten edes muista.
Olen kuitenkin korjannut asian, vaikka olen edelleen vähä pidättyväinen, silti uskallan enemmän tehdä ja sanoa asioita. Joskus saattaa olla että voi vähän sattua, mutta tässä on jo vuosia sattunu yhtä sun toista. Niinkun aiemmin olen todennu että kun joku menee pieleen nostaa vaan kädet ilmaan ja poistun paikalta. Jos jollai on asiaa voi siitä toki tulla kertomaan.

Christa Lundgen Media

Vaikka näin syksyllä saan aina kauhean krampin että miten tää kaikki loppuu kun tulee talvi. En voi sille mitään mutta mulle kaamos masennus on ihan oikea asia ja jämähdän kotiin ja jään rullaamaan omaan oravanpyörääni jolloin talvi tuntuu tuskaselta ja todella pitkältä. Mutta vaikka ikäviä aikoja on tulossa. Tällä hetkellä fiilistelen niin paljon kaikkea mitä oon kesällä saanu aikaan. Toki yritän etten kadottaisi elämän iloa mihinkään vaikka talvi tuleekin.

On ollu ihan mahtavaa tajuta mistä kaikesta sitä pitääkään.
Mä olen aina tykänny autoista mutten oo uskaltanu sitä sanoa ääneen.
Nyt on ollu ihan parasta ku on päässy kuvaamaan autoja ja olemaan enemmän niiden kanssa tekemisissä. Jotenkin sitä on aina ajatellu että ei en mä voi olla kiinnostunu autoista, koska en tiedä niistä mitään ja joku ajatelee sen enivei jotenkin huomion hakemisena tai et pitäis olla erillainen. Ja voin sen ihan myöntää, Paskaakaan ei autoista ymmärrä ainoastaan haluaisin ymmärtää enemmän. Mikä on niin jännää, olen autovaraosamyyjä, mutta edelleen töissä koen sitä ettei mun paikka ole siellä vaan koska olen "väärää sukupuolta"

Samalla kun on vaan menny ennakkoluulottomasti eri tapahtumiin kuvaamaan missä on kaikenlaisia ihmisiä niin on myös tutustunu uusiin ihmisiin.
Nähny ja kokenu paljon enemmän.

En tarkalleen ottaen muista mitä eräs tärkeä ystäväni sanoi mulle kun jonkinlaisessa itsesäälissä ryvin ja mietin kaikkea paskaa ja valitin kun kukaan ei mieti mua.
Jotenkin että kannattaa lopettaa ja miettiä mitä itse on tehnyt onko omilla teoilla ollu jotain merkitystä yms. Se hetken kirpasi kun en saanutkaan myötätuntoa. 
Mutta sen jälkeen, ei ole tullu ryvettyä ja mietittyä ihan kauhesti kyseisiä asioita.

Mutta tässä kaiken päätteeksi vaikka ripitän muita ja koen olevani nyt itse vahvempi.
Käyn läpi asioita mitä olen itse oppinut ja miten mua on kohdeltu väärin.
En minäkään ole ollut täydellinen. Olen joutunut pyytämään anteeksi omaa poissaoloani,
tai että en ole ollut läsnä koska mulla on ollut menoa, tai olen unohtanut jonkun asian jonkun toisen asian takia. Vaikka useasti olen luvannut olla paikalla ja läsnä kun minua tarvitaan. Olen myös itse tehnyt turhia lupauksia. Ja tiedän sen itsekkin enkä halua puolustella itseäni mitenkään. 
Ei tämä elämä varmaan ikinä helpotu. Vaikea peli eikä kukaan ole koskaan varmaan kertonut tälle pelille selkeitä sääntöjä.

Kiitos ja anteeksi en jaksa enää olemassa oloani pyytää..