Perkeleen pitkästä aikaa.
Jätin klassikoksi muodustuneen vuoden viimeisen kirjoituksen tekemättä.
Koska mulla ei ollut aikaa ja ajatuksia oli liikaa.
Tällä kertaa istahdin koneelle ja makkarakeitto on tuloillansa ja olen justiinsa siivonnu.
Vietän sairaslomapäivää koronan jäljiltä.
Korona alkoi siis kivasti juuri mun lomalla. Aloitin pääsiäisestä mun viikon mittaisen talviloman kunnes sitten ei tarvinnut sitäkään viettää.
Edelleen on satunnaista yskää ja joku on vienyt mun äänen en tiedä vaan minne
joten olen tänään herättänyt olemattomia elintoimintoja kuten kävelyä ja täysillä laulamista perunoita kuoriessa.
Koronassa paskaa eniten oli vaihteleva olo, mutta tästä on selvitty ja vielä tulevaisuudessa pääsen taas kiinni treeneihin ja näihin ihaniin kevät/kesä keleihin.
Tällä hetkellä mun suurin akenda on ollut auton laittaminen jotta saan siihen kesäkumit alle.
Haluan Volvoon jotain pientä kosketusta nyt kun aurinko vihdoin paistaa ja on syytä pitää autosta huolta.
Kyllä te tiiätte kun en oo kirjottanu pitkään aikaan.
Mun ajatukset on usein sillon aivan solmussa ja on ne edeleen mutta koitan teillä vähän avata.
Toisaalta mun olo on ollut pitkästä aikaan jotenkin tosi tyhjä, enkä tarkota sitä sillä että olisin yksinäinen tai kaipaisin elämään sisältöä. Vaan sisältöä ei ole ollut enkä ole sitä kaivannut.
Kaikki ylimääräinen sähläys on jäänyt ja unohtunut ja jos jotain on tullut eteen olen nostanut kädet pystyyn ja lähtenyt pois. Sillä mä en kerta kaikkiaan ihmisenä pysty pieniin vastoinkäymisiin.
Toki ei unohdeta sitä että ne kuuluu elämään, mutta jos pystyn niitä välttämään enkö saisi niin tehdä.
Ja varsinkin jos niitä on liikaa ja liian paljon kaikke turhaa.
Olen kuitenkin aikuinen ja voin itse valita mitä elämässäni kestän tai haluan kestää.
Siitä on vuosi melkein aikaa kun mun terapia loppu.
On oltu myös sitä mieltä et mun olis pitäny jatkaa sitä ja että se vuosi meni hukkaan kun kävin siellä.
Itse olen sitä mieltä että jokaisen pitäis käydä terapiassa ihan muuten vaan vaikkei olisi eden mitään kriisiä.
Terapiassa kuitenkin opin, että itseään pitää kunnioittaa, sen olen oppinut nyt, on toki osa-alueita missä en kunnioita itseäni paskaakaan tai ajattele itseäni yhtään.
Pahinta mulle on se nyt pidemmän aikaan ollut että mun pitäis ihmisille todistella olevani jossain hyvä.
Pääasiassa valokuvaus. Mä olen siinä ihan hyvä.. Ihan. Keskiverto jos sitäkään.
Otan kuvia koska se on kivaa en ota jos ei huvita. En ruinaa keneltäkään "anna mä otan susta kuvan"
"mä voin ottaa kuvia" tai koitan ainakin välttää sitä. Jos joku oikeesti on sitä mieltä että olen hyvä ja haluaa että voinko tulla kuvaamaan. Sitten ihmetellään sitä et miksi en ota rahaa. Koska uskon kenen vaan muun ottavan parempia, joten en halua että tulee tilanne " Mä maksoin näistä näin paljon vaiks tää ois ollu parempi" Kivempi ajatella että hei nää oli hyvät kuvat ilmaiseksi.
Parasta tässä on se että jos onnistun tulen hyvälle mielelle minä ja se kuka ikinä kuvia saakaan.
Koska pääasia mulla on että mä en halua kilpailla siinä olenko hyvä. En ole on niitä muitakin..
Tämä on harrastus, rakkaudesta lajiin..
Toinen mieltä painava asia.
Tällä hetkellä on paljon ihmisiä ketä kaipaan, suuresti ja myönnän sen. Päivä päivältä mietin heitä kylläkin vähemmän ja vähemmän. Joskus pysähdyn miettimään pidemmäksi aikaa ja tää taitaa olla se pidempi hetki. Olen pyrkinyt etten vaivaa päätäni menneillä, mutta fakta on se että mulla on paljon hyviä muistoja ja hetkiä mitä kaipaan monesti, miten mä olin niin onnellinen enkä olisi koskaan halunut että se hetki olisi loppunut, että ilta ei olis tullut päätökseen, että kukaan ei ois halunnu nukkumaan vaikka kello oli jo 4 yöllä.
Hetket kun mietin heitä jotka ei tällä hetkellä kuulu mun elämään mulle tulee todella paha mieli
koska itse heidät olen pois ajanut.
Tai sanotaanko näin kauniisti kuvailtuna, mä vaan kävelin pois ja katosin enkä ole tullut vieläkään takaisin.
Enkä tiedä jos enää on paluuta, mikä mua odottaa, katkerat, vihaiset, surulliset, helpottuneet ihmiset?
Toivooko he etten edes tule takaisin, vai haluaako he edelleen selityksen sille miksi lähdin. Vai onko aikaa kulunut jo niin paljon ettei mulle ole edes takaisin tulemista.
Muistot kun heistä ei katoa koskaan. Niistä kaikista muistoista olen niin kiitollinen, onneksi niitä ei vie riidat eikä ihmiset pois.
Niin pienessä ajassa voi kertyä niin paljon hyvää ja hetkessä se kaikki voi olla jo kadonnut.
Mutta samalla muistan että on niitä ikäviä asioita minkä takia lähdin.
Nää on asioita mistä haluaisin puhua, mutta en tiedä mistä aloittaa.
Miksi se onkin niin vaikeaa, olisipa asioiden ratkomiselle helppo tapa.
Hajoan joka kerta sisältä, kun mietin tätä enkä osaa tehdä asialle mitään.
Siksi mietin tätä niin harvoin nykyään, koska mieleni ei vaan kestä enää.
Tiesin jossain kohtaa etten kovin pitkälle kestä sitä mitä mulla oli ja että jossai kohtaa tulee se kohta kun mä en jaksa enää jatkaa. En tosiaan jaksanut, en tiennyt mitkä kaikki asiat tulee muuttumaan.
Todennäköisesti kun ihminen jossain kohtaa oivaltaa mikä omassa elämässä mättää saattaa olla että kaikki muuttuu.
Tätä oloa on vaikea selittää, on aikaa taas kulunut niin paljon etten ole enää varma mitä olen unohtanut.
Minäkin olen ihminen
pyydän anteeksi mitä ikinä olenkaan tehnyt väärin.
Mutta sitä en pyydä että olen ihminen
Vaikka sanon että nyt mulla on hyvä ja tunnen itseni olevan enemmän se kuka minä olen ollut
ei se toisaalta pidä paikkansa.
Kaikki nää hetket kun mietin sitä miten tähän on tultu syö mua sisältä todella paljon.
