One day I'm not so broken

Lokakuun 7 päivä ja mä ajattelen että tänään mä kirjotan kaiken mahollisen mitä olen halunnut, enkä tee mitään muuta.

Aikaa on kulunut niin paljon että viimeks olen miettiny täällä mennyttä 2017 vuotta.

Niin paljon on olevinaan ollu kaikkea vaikka mun elämässä ei tapahdu mitään ihmeellistä ja arjesta poikkeavaa.

Asiat mitkä sai mut tänne palaamaan oli ne kaikkein vaikeimmat asiat mistä oon täällä usein kirjottanukki. 

Enkä oikeastaan kirjota näitä asioita tänne enää siks että täällä ois lukijoita, vaan siks että mä itse muistaisin näitä ja sitten että jos nyt joku haluaa lukea mitä oikeasti mä mietin niin ne on helppo jokaisen lukea täältä.

Olenhan niin avuton ihminen etten osaa mitään sanoa suoraan varsinkaan sitä miltä musta tuntuu.
Mahtaako olla ees olemassa ihmistä joka vois rehellisesti kertoa kaikki tuntemukset ja asiat niinku ne itse ajattelee ja tuntee.

Mä oon paljon kirjottanu täällä siitä miten mulla on menny ku oon ollu työtön eikä oo ollu mitään sisältöä elämässä. Ystävistä ja miten niitä on aikojen saatossa kadonnut ja hävinnyt mun elämästä.

Ja siitä miten yksin mä olin aikanaan ja miten pahalta se tuntu.

Kerroin myös miten kaikki taas alko olla paremmin.

Halusin kirjottaa tänne taas samoista aiheista, en oikeastaan siksi että oisin yksin tai kuinka hyvin menee vaan ylipäätään siitä millanen ihminen mä olen ollu joskus ja millanen mä oon nyt ja miltä musta tuntuu nyt.

Kuuntelin nyt viikonloppuna Spotifystä podcastin joka käsittelee ystävyyttä.

Löysin sen kun eräs radiojuontaja jota seuraan instagramissa oli mainostanut että on kyseisessä podcastissa Mahdollisuuksia jossa mukana puhumassa siis Alma Hätönen.

He puhuivat siitä voiko ystävästä erota, millasia ystävä tyyppejä on ja miten ystävä erosta pääsee yli.

Asioita mistä siinä puhuttiin kerto niin paljon musta mikä pisti monesti ajattelemaan että kuinka hirveä ihminen voi olla. 

Mä olen aikanaan ollu täydellinen ihmis paska jos näin pahasti voi sanoa.

Mulla oli aikanaan yläasteella yks erittäin hyvä ystävä.
Johon tutustuin sitä kautta kun koulussa huomasin että häntä kiusattiin, hän seisoi yksin välitunneilla ja tuntien alussa. Eräs välitunti menin vaan juttelemaan ja eka asia mitä sanoin oli "kävelläänkö yhdessä uimahallille" Jonka jälkeen vietin joka ikisen välitunnin hänen kanssa käytiin syömässä yhdessä, olin jopa viikolla hänen luonaan yötä, ajettiin skoottereilla vesisateessa, ja otettiin yhdessä hänen äidiltään huudot että oliko meijän tekemisissä mitään järkeä ja hän myös vaihtoi mun luokalle 8lk alussa.
Yläaste loppu mentiin eri kouluihin, okei mä en päässy mihinkään pidin puolikkaan välivuoden jollon musta tuli... paholainen. Musta tuli niin mustasukkanen että työnsin väkisin itse sitä tajuamatta ystävääni pois kauemmas ja kauemmas. Lopulta me ei enää koskaan nähty.

Mikään ei sillon sattunu niin paljon ku tajuta se mitä oli tehny.

Nyt kun oon jo 24, mä olen hyväksyny sen asian että meistä ei tuu enää ikinä ystäviä, ollaan niin erillaisia ja erillaiset elämät ja elämäntilanteet. Ja sillon sitä podcastia kuunnellessa samalla tajusin sen millainen on myrkyllinen ystävä ja tässä kohtaa se olin minä.

Kaikesta tästä tapahtuneesta johtuen mä nykyään aina mietin mikä saa ihmisen kiinnostumaan, näinkin pahasta ihmisestä mitä mä oon ollu.

Nykyään musta joskus tuntuu että maksan vanhoista virheistä edelleen.

Usein muhun sattuu sillon kun tutustun uuteen ihmiseen, koska hän ei tiedä kenen kanssa on tekemisissä. Vaikkakin tiedän nykyään hyvin tehneeni joskus virheen mitä en missään nimessä halua toistaa ikinä kellekkään, mutta samalla en uskalla olla välttämättä oma itseni pelkään pelkästään toisen puolesta itseäni. Vaikka kovasti haluaisin olla jonkun kaveri kenties parempikin ystävä, en anna sen tapahtua.
Nykyään joskus mulla on niin paha olla vaikka kaikki ois tosi hyvin, ja on mulla nykypäivänä kavereita ja ystäviä parhaimpia näen todella harvoin ja toisia taas useammin.

On myös ollut tapauksia missä kohtaan tajuan kun joku ei halua olla mun kanssa kaveri, vaikka ite ois käyttäny johonki ihmiseen aikaa, se on aina surullista itselle mut  jotenki sitä on päässy niistäki yli.

Nyt mä olen kuitenkin viettäny viikonlopun kavereitten kanssa ja mä en oo lauantai illan jälkeen tehny oikeastaa muuta ku miettiny itseäni ja kaikkea tätä mitä tulee kavereihin, itseeni, mihinkään koko elämässä ja itkeny.

Vaikka kaikki on niin hyvin, musta toisaalta tuntuu et tää kaikki taas katoaa joskus.
Toisaalta sitä ei sais miettiä nyt, mut niin mä kuitenkin teen.

Jos oisin voinu valita oisin pysäyttäny ajan ikuisesti viikonloppuun mä oisin voinu jäädä sinne.
Istua siellä autossa tai keittiön pöydän ääressä niiden tuttujen ja tuntemattomien kanssa ja kun se ei ois loppunu koskaan.
Myös siellä kamalassa leffassa vaikka mä kui pelkäsin mä toivoin et se ei ois loppunu koskaan.
Toisaalta asiat on niin hyvin ja silti mä mietin koska kaikki loppuu.
 Jos saisin olla siellä viikonlopussa, kun oikeestaan mikään ei kiinnostanu tai haitannu mua, en miettiny sitä mitä virheitä mä oon tehny elämässä ja mitä en tai mitä mä tulen tekemään tulevaisuudessa väärin ja mitä en.

Toisaalta on hyvä et saan kirjotettua tän tänne niin ehkä joku ymmärtää mua
 miks oon sellanen ku oon. Miks teen asioita tai en tee.

Joskus sitä vaa tuntuu et on tosi rikki sisältä vaiks kaikki on tosi hyvin.

Ainoa asia mitä mä nyt toivon ois vaan se et joku ymmärtäis.
Ees vähän.