Olen kauan miettinyt miten avaisin tätä asiaa täällä blogissa enemmän josta olen maininnut aiemmin.
Siitä on vaikee puhuu koska siitä ei yleensä puhuta, se on jokasen henkilökohtanen asia.
Useemmat ei ymmärrä sitä eikä siitä sillon tuu puhuttua jos ei tajua kuinka ikävää se on.
Siitä on vaikee puhuu koska siitä ei yleensä puhuta, se on jokasen henkilökohtanen asia.
Useemmat ei ymmärrä sitä eikä siitä sillon tuu puhuttua jos ei tajua kuinka ikävää se on.
Puhun siis yksinäisyydestä. Nyt on paljon puhuttu yksinäisyydestä ja olen sitä
itekkin tutkiskellu omalla kohdalla ja sitten netistä
Ei helpota asiaa se että ei ole kavereita. Joutuu päivästä toiseen olemaan omien ajatusten kanssa.
Vielä en oo alkanu juttelee itsekseni mutta auto matkojani piristän laulamisella, kun kerta
usein yksin matkustelen ja ajelen autolla.
Onhan mulla Hannes ja vanhemmat, mutta kaikki kaipaa myös ystäviä.
Mitäs sit ku niitä ei ole?
On tuttavia ja sellasia joita moikkaa kadulla kun tulee vastaan.
Mutta sit kun puuttuu ne oikeet ystävät alkaa se jossai vaiheessa kaivaa mieltä iha urakka palkalla.
On paljon ihmisiä joihi sitä haluais tutustua ja tehdä uusia ystäviä, mutta jotkut ei vaan tunnu mun tyyppisiltä ihmisiltä.
Kun kattoo niiden ihmisten hyviä ystäviä joihin haluaa tutustua, ajattelee että ei meistä tuu ikinä kavereita koska mä en oo tollanen, mä en ajattele niinku toi, mä en pukeudu niinku toi.
Toisaalta voin sanoa sillo itselleni että hei "et sä löydä ikinä toista sun kaltasta mistää"
Joten tällä hetkellä vietän aikani pääosin Hanneksen kanssa kotona tai hänen kavereitten kanssa.
Mut sekään ei oo enää kivaa koska Hannes ei voi enää mennä mihinkään ilman mua.
Olenku pieni lapsi joka pelkää yksinäisyyttä ja yksin jäämistä.
Toisaalta vaikka viikonloppu asetelma on se että Hannes menee juhlimaan tai jotai tekee kaverien kaa
ja sanon että ok, ei sekään oikeen toimi koska olen automaattisesti yksin.
Toisaalta vietän paljon aikaa yksin..
Niin yksin että välillä ei jaksais kuunnella enää itseään, musta tuntuu et jos joku mun niistä
kadonneista kavereista ottais yhteyttä nyt ja alkais viettä aikaa mun kanssa se sais puhua pääosin yksin koska en jaksais vaa kuunnella itseäni.
Mä olen vaan niin kauan ollut yksin näiden mun ajatusten kanssa.
Sitä on tullu itselleen kerrottua jo niin moneen kertaan ne ajatukset mitkä haluais
kertoo jollekki kaverille, ja sitte ku se mahollisuus ois (jota ei ole) niin ei kerro niitä
koska ne on itselle jo niin selkeitä niin ei halua niistä puhua enää.
Käyn kaupungilla paljon yksin, ja aina joutuu kysymään itseltään että kumpi väri on parempi,
sopiiks tää vai tää paremmin. Tiettyyn hetkeen yksin oleminen on jees, mut tarpeeks pitkälle,
se alkaa romuttaa ihmismieltä sekä sosiaalisia taitoja.
Ja kaikki tää on totta. Epäillä saatte mutta ihan kokemuksella osaan sanoa että olen muuttunut
ja paljon kun on tullu vietettyä yksin niin pitkä ajan jakso.
Enää tää ei oo mulle niin rankkaa, ehkä tulevaisuudessa jos tätä vielä kauan kestää se saattaa tulla rankemmaksi, mutta alussa tajuta se että enää ei vastata yhteydenottoihin se tuntuu pahalta.
Tarpeeks monesti kun saa kieltävän vastauksen menee halu kysyä ja antaa vaan olla.
Sain viimeks paljon viestejä kun ekan kerran mainitsin tästä mun yksinäisyys "ongelmasta"
kaikki tuntu olevan tosi vastaanottavaisia ja että koita pärjätä ja näi.
Se tuntu iha hyvältä että joku ees joskus lukee näitä ja miettii että niinki voi käydä.
Koska sen olen huomannut että ne ystävät joita ehkä kaipaan eivät näitä lue koska ehkä oisin heidät jo löytäny ehkä?
En myöskään syytä kaikkia siitä että on jättäny mut vaan yksin, en mä myöskään ite oo yrittäny
just sen takia koska suurinpiirteen tiiän mitä osa tekee.
Toiset on koulussa ja viettää poikaystävien kanssa aikaa, toiset töissä viikonloput ja sit ei ehi näkee.
Toiset kotona ja lukee koulua varten. Toisia ei taas kiinnosta eikä ole aikaa.
Voisin uskoa että tulen puhumaan tästä aiheesta vielä paljon, koska tää nyt seuraa mua ku hai laivaa.
Asiaa ehkä parantaisi joku harrastus tai joku, mutta sellanen harrastus missä ois muita ihmisiä mukana.
Pyytäisin ettei hirveästi lähettäis arvostelee, nää on kuitenki oma kohtasia kokemuksia
hyvinkin pitkältä ajalta, ja ollanhan me erillaisia kaikki.
Ja tää on kuitenkin ainoa paikka mihin voi näistä kirjottaa.
Toivon kuitenkin ettei kukaan jäisi yksin.
Vaikkei kukaan kokonaan yksin jääkkään, mutta ilman ystäviä..
