Sunnuntai 15.1
Aivan ihana päivä, aamulla heräsin puol ysiltä.
Tiesin että nyt kannattaa nousta.
Eikun ylös ja itteään valmiiks laittamaan..
Tänään näen Hanneksen.
Noin klo10 Hanneksen vanhemmat ja sisko tuli hakemaan mua ja äitiä.
Äiti oli varoiks mukana, jos kumminkin iskee pahamieli siellä paikan päällä.
Ajomatka tuntu niin pitkältä sinne.
Juteltiin niitä näitä ja naurettiin autossa.
Viime metreillä mua alko jännittää ihan sikana prikaattiin oli enää alle klisa matkaa.
Tuntu etten ois saanu henkeä enää.
Sitten alkoi näkyä niitä sällejä niissä armeijan harmaissa
(en tajua miks niit sanotaan harmaiks ku ne on vihreet (o.o)
Käveltiin sieltä jostain hevon kuusesta minne jätettiin auto,
sinne alueelle missä oli tää Hanneksen kasarmi(????)
Seisoskeltiin siinä ovella ainakin yli puolisen tuntia, kunnes niitä jätkiä alko sieltä ovesta valuu ulos.
Sitten sieltä tuli Hannes :)
Ekaks se halas toki niitten äitii ja sitten mua.
Aluks kaikki oli vähän poissa olevaa, en tiennyt mitä mun ois ees pitäny sanoo ekaks.
Mentiin kuitenkin suoraan heidän tupaan, sitte siel Hannes näytti niit kaikkii juttui ja selitti mitä ne on
tehny ja joutuu tekee.
Hannes oli nii kauheen ilone koko ajan, mikä sai mut hyvälle tuulelle.
Hannes oli höylänny sen hiukset koska oli käsketty, oli se kyllä aika kalju.
Mutta ei niin radikaali muutos siihen mitä sen sillon näin ekan kerran kaljuna.
Oltiin jonkun aikaa siinä sisällä ja ihmeteltiin, sitten taas lähettiin kuuntelemaan sitä kersanttia
ja sitte taas tultiin takasin ja sit mentiin taas palloilee pihalle,
Hanneksen porukat osti kahvii ja munkkii myös meijä äitil.
Syötiin niitä siellä niitten tuvassa ja sit jossai kohtaa Niina, Alexin äiti ja Alex tuli käymään siellä tuvas.
Neki sitte lähti siitä aikanaa ja oli meijän aika lähtee pois.
Kello alko olee jo vartia vaille kolmen, kun Hannes saatto meitä sotkuun kun mentiin sieltä pois.
Hanneksen äiti oli lähteny hakemaan autoa sinne pääportille, kun Äiti, Hanneksen iskä ja sisko meni jo mua
edellä kun jäin "hyvästelemään" Hannesta.
Kyllä mulla jälleen taas tuli itku, mutta vaan siksi että olin niin iloinen että sain nähdä
edes sen hetken, mutta kuitenkin niin sekavan surullinen kun se joutu jäämään sinne.
Hanneksen "äidillinen halaus" tuntui niin tutulta, mutta jotenkin kuin se olisi ollut ensi halaus.
Nyttenkin itken ilosta, kun mulla ei ole enää paha olla
ja tiedän ettei Hanneksenkaan ole, ja tiedän että se odottaa vain perjantaita.
Jollon me mennään äitin kans hakemaan se.
Ei varmaan ikinä oo tuntunu näin hyvältä vaikka joku onki kaukana poissa sen pienen hetken,
mutta se ettei enää harmita.
Yksi asia mikä jäi ehkä harmitamaan ni se etten ottanut kameraa,
se ois voinu olla mukana sittenkin.
Miten koskaan olenkaan ikinä löytänyt Hanneksen kaltaisen ihmisen.
Kiitän onnea ja sitä mikä meidät yhteen toi, ja oon ehkä ikuisesti
elämäni velkaa siitä mitä mulla on nyt!
♥